Edellisestä kirjoituksestani on kulunut aikaa. Silloin elettiin kesäkuun alkua ja otin tarkoituksella etäisyyttä psykoterapian jäädessä kesätauolle näihin asioihin. Kesä sujui vaihtelevasti oman jaksamisen suhteen mutta sujui kokonaisuutena yllättävän hyvin. Etukäteen hieman jännitin, miten selviän terapian ollessa tauolla useamman viikon. Kelalta tuli huojentava päätös psykoterapian jatkumisesta, joka jatkuu seuraavan vuoden ajan kaksi kertaa viikossa.

Kesän aikana sähköavusteisella polkupyörällä olen lasketellut menemään yli tuhat kilometriä. Mieleenpainuvin reissu oli, käynti siskoni haudalla joka nostatti pintaan hyvin voimakkaita tunteita. Kävin myös pyöräilemässä tutuissa maisemissa, jossa aikoinaan kävin peruskoulua. Se rakennus jossa opiskelimme, oli purettu ja uusi komea koulu oli noussut sen tilalle. Muistan siinä pohtineeni katsellessani ympärilleni,miten kaikki tässä elämässä on katoavaa ja väliaikaista. Äänikirjat ja podcastit ovat tuoneet iloa ja pohtimisen aiheita, joista voisin mainita Pekka Saurin Lohdullinen teoria elämästä. Pitkiä ja lohduttavia monologeja elämän ydinkysymyksistä ilman kiirettä.

Psykoterapiassa kesätauon jälkeen mentiin suoraan syvään päähän ja asioihin, joilla on suuri merkitys elämässäni. Trauma jota en itse muista mutta kehoni ei ole unohtanut. Pakko-oireet, tunnemuistot ja ylivireystila muistuttavat menneestä ja kun näitä oireita nousee pintaan voin rauhoitella itseäni ettei ole syytä hätääntyä. Kaoottisuuden tunne on helpottanut asioiden käsittelyn myötä. Keskustelimme persoonallisuuden jäykkyydestä, jonka taustalla on terapeutin mukaan se että lapsi ei ole kokenut että olisi riittävä omana itsenään. Joustavuuden lisääminen olisi minulle tärkeä taito, joka vaatii harjoittelua. Olemme myös käyttäneet terapiassa apuna Riitta Suvanto-Witikan tekemää työkirjaa pakko-oireiden hoitoon ja aloittaneet altistamishoitoa. Kirja käsittelee pakko-oireita ilmiönä, hoitomenetelmiä ja tarjoaa harjoitteluvinkkejä ja tapausesimerkkejä.

Altistamishoito ja omien rutiinien rikkominen, nostatti epämiellyttäviä tunteita pintaan joita olemme käsitelleet vastaanotolla. Tunnistin kokemusmaailmastani turvattomuutta, tuskaa, kiihtymistä ja ahdistusta. Olemme myös aikaisemminkin terapian aikana puhuttu siitä että mielikuvia voidaan käyttää apuna pakko-oireissa. Kannustavaa voimapuhetta olen harjoitellut itseni kanssa ja saanut siitä lohtua. Tämä on pakko-oire, se valehtelee. Harjoittelen sietämään epävarmuutta. Ahdistus ei ole vaarallista, vaan vain epämukavaa. Ahdistus kuuluu ihmisen elämään. Ahdistuksen kanssa voi ystävystyä.

Olen myös pohtinut tässä viime päivinä kokemuksia riittämättömyyden tunteesta ja pyrkinyt vahvistamaan ajatusta, että olen riittävän hyvä omana itsenäni. Minun ei tarvitse olla täydellinen vaan saan myös epäonnistua, joka on inhimillistä ja osa ihmisyyttä. Tärkeiden ja isojen asioiden äärellä tässä ollaan ja suhteellisen positiivisin mielin voin katsoa eteenpäin. Kiitokset kaikille teille ketkä luette tätä tekstiä ja mukavaa syksyn alkua.