Päätin tehdä valituksen Kelan kuntoutuksesta psykoterapiaan koskien. Kerroista hylättiin 40 kertaa ja ilmoitettiin, että kyseessä on terapian päätösjakso. Olin psykiatriini yhteydessä sähköpostitse ja paskan maku jäi suuhun hänen vastauksestaan. Hänen mukaansa, se onkin nyt järkevää ja perusteltua, että käyntejä harvennetaan. Psykoterapeuttini on ollut tukenani tässä asiassa ja hän ollut sitä mieltä, että tästä päätöksestä voitaisiin valittaa. Hän lupasi laatia uuden lausunnon oikaisuvaatimuksen tueksi.

Valituksessa perustelin vaatimuksiani sillä, että jos pakkoajatuksiani ei päästä kunnolla käsittelemään se voi johtaa toimintakyvyn romahtamiseen ja eristäytymiseen. Tämän takia psykoterapia 2xviikossa olisi minulle tärkeää. Painotin myös terapeutin luottamuksellista suhdetta. Edelleen ajoittain kaupassa ja virastoissa asioiminen on vaikeaa. Sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen on haastavaa ja itsetuntoni kaipaa vahvistusta. Tunteiden tunnistamiseen ja niiden säätelyyn tarvitsen tukea. Traumamuistojen käsittely myös tärkeää. Kokonaistilannettani kun tarkastellaan, mielestäni sitä tulisi arvioida uudestaan ensi vuoden keväänä.

Tämä asia on nostattanut monenlaisia tunteita. Tunnen ärsyyntymistä, tätä päätöstä kohtaan ja olen siihen pettynyt. Ärsyttää lähinnä se, että kun olen hyötynyt psykoterapiasta, käyntejä pitää harventaa ja tehdä päätös sen lopettamisesta. Näin tässä maassa mielenterveysongelmia hoidetaan. Motivaatio näiden asioiden työskentelyyn koki ison kolahduksen. En ole aiemmin valittanut mistään päätöksestä ja tämä ennenkuulumatonta. Tunnen syyllisyyttä ja koen itseni kiittämättömäksi ja kunnioittamaksi. Mielikuvissani näen itseni pienenä poikana, jolle sanottiin, että on tehtävä kuin vanhemmat, opettajat ja saarnaajat sanovat. 

Juhannus sujui suhteellisen mukavasti. Saunoimme naapurin kanssa ja kävimme istuskelemassa paikallisen ravintolan terassilla. Aurinko lämmitti ja kylmät oluet virvoitti. Tunsin oloni itsevarmaksi ja koin, että voin olla oma itseni, eikä minun tarvitse peitellä itseäni. Muutama tunti hurahti nopeasti ja tästä illasta jäi hyvät fiilikset. 

Katsoin yle areenasta tumma sielu sarjaa, joka puhutteli ja teki vaikutuksen monella tapaa. Tärkeästä ja vaikeasta aiheesta tehty kuusi osainen sarja jätti minuun surullisen, mutta koskettavan olon. En muista koska viimeksi mikään elokuva tai sarja, olisi näin ravisuttanut. Viidestä tähdestä, tälle antaisin neljä ja puoli. Palkittu draamasarja, kertoo kouluampumisesta tekijän perheen näkökulmasta. Miksi 16-vuotias poika päätyi ampumaan omia koulutovereita ja lopulta itsensä? Tragedian tutkintaa johtaa rauhallinen ja analyyttinen nainen, joka auttaa etenkin pojan äitiä ymmärtämään, mitä tapahtui ja miksi. Lopullista vastausta emme saa silti koskaan.

Sarjan edetessä kävi ilmi, että teko oli yhteydessä Incel-alakulttuuriin. Aihe rupesi kiinnostamaan ja etsin tietoa mistä oikein on kysymys. Incel tarkoittaa tahdosta riippumatonta selibaattia. Incel on internetin alakulttuuri, jossa nuoret miehet kokevat tulevansa naisten syrjimiksi. Incel-puheissa naisilta halutaan seksiä, mutta samalla puhutaan halveksuvasti ja alentavasti. Incel-kulttuuriin liittyy monia ongelmia syrjäytymisestä mielenterveysongelmiin. Keskeisessä roolissa on yksinäisyys, osattomuus, ihmissuhteiden puute, myös seksin puute. Viha, mitä he ilmaisevat on patoutunutta tai ovat jääneet lukkoon sen kanssa.

Tämän jälkeen olen yrittänyt pohtia omaamielenmaisemaani eri kulmista. Maisema, joka silmieni eteen avautuu sisältää harmaita sävyjä ja jopa sysimustia. Vaikea myöntää itselleen vihamieleisiä asenteita ja olettamuksia toisista ihmisistä. Tämän voisi tiivistää Martti Lindqvistin lohdullisiin sanoihin. "Vapaus kasvaa itsetuntemuksesta. On raskasta olla piilossa oman itsensä kanssa. Totuus sattuu mutta tekee myös vapaaksi."