Psykoterapian toinen vuosi on kääntynyt loppu suoralle ja näiden asioiden äärelle kokoonnuimme hoitoneuvotteluun psykiatrian poliklinikalle. Mukana tapaamisessa minun lisäksi psykoterapeutti, psykiatri ja sairaanhoitaja. Jännitin tapaamista hyvin paljon mutta rentouduin kuitenkin aika nopeasti, koska koin tulleeni kuulleeksi ja ymmärretyksi. Olin tapaamisessa alamaissa, koska pakkoajatukseni jylläsivät silloin voimakkaana ja herkistyin niistä kertoessani avoimesti. Tapaamisen edetessä kaikilla oli kuitenkin sama näkemys siitä, että olen hyötynyt psykoterapiasta ja työskennellyt aktiivisesti. Päätämme hakea jatkoa psykoterapialle kolmannelle vuodelle.

Olen päässyt kosketuksiin omien tunteitteni kanssa ja etenkin vihan kanssa. Taistele/pakene reaktio on helpottanut ja koen olevani turvassa omassa kodissani. Kodin ulkopuolinen liikkuminen on lisääntynyt, vaikka kotoa lähteminen onkin vaikeaa. Tunnistan sen, että aiemmin pidin huolen siitä etten päästä ihmisiä turhan lähelle, ettei tule pettymyksiä mutta nyt uskaltanut paremmin ihmissuhteissa olla. Pakko-oireissa tapahtunut jonkin verran lievitystä, nimenomaan pakkotoiminnoissa. Koen että ne ovat edelleen olemassa, mutta eivät hallitse elämää. Teen asiat tietyllä tavalla mutta olen saanut niihin hieman joustavuutta. Pakkoajatukset tuntuvat edelleen ahdistavilta ja niihin liittyen vointi vaihtelee. Pahimmillaan kokemus on sellainen, kuin minuus hajoaisi.

Psykoterapiassa viime kerojen aiheena ovat olleet lapsuuden traumat. Voimakas kokemus siitä, että on jäänyt vaille äidin syliä ja lämpöä. Veljeeni olen ollut alisteisessa asemassa ja suoranaisen kiusaamisen kohteena. Terapeuttini nimitti näitä kokemuksia osuvasti kaltoin kohteluna. Vaativuudesta, itseäni kohtaan ollaan lähestytty yliminän kautta, joka on ankara ja moittiva tyranni, joka vaatii täydellistä suoriutumista. Olen käynyt päivittäin keskusteluja mielessäni tyrannin kanssa ja vääntänyt kättä hänen kanssaan monesta asiasta. 

En voi sanoa olevani liikunnallinen ihminen, mutta olen lisännyt kävelyä ja hölkkäämistä päivittäisiin rutiineihin. Viime viikolla kaivoin sähköavusteisen polkupyörän varastosta ja mukavasti on kilometrejä kertynyt polkien. Terapiassa ollaan keskusteltu siitä, että säännöllisellä liikunnalla on aggressioita sitovia elementtejä ja sen on todettu vaikuttavan positiivisesti aivojen toimintaan ja mielihyväkeskukseen. Tämä on tehnyt minulle hyvää ja olen kokenut sen vaikutukset kokonaisvaltaisesti elämässäni.

Suhteellisen seesteinen olo tätä postausta kirjoittaessani. Pidemmällä aikavälillä vointi on ollut vaihtelevaa, mitä se on ollut jo vuosikausia. Näen kuitenkin paljon positiivia asioita ja sanonta "kevättä rinnassa" sopii tähän paikkaan. Toivotan mukavia keväisiä päiviä kaikille.