Minulla on todettu lapsena jonkinlaista erityisvaikeutta. Tästä vähän tietoa, mutta lääkärinlausunnoissa löysin tekstin, jossa mainitaan että "potilasta nuoruusikäisenä tutkittu puhevaikeuden, karsastuksen, hahmotushäiriöiden ja motorisen kömpedyyden takia. Neuropsykologisessa tutkimuksessa todettu kehityksellisesti niukka kongnitiivinen kapasiteetti".  Peruskoulun olen suorittanut mukautetun opetussuunnitelman mukaisesti pienryhmässä.

Useasti olen pohtinut minkälainen vaikutus tällä on ollut itsetunnon rakentumisessa. Asiaa ollaan myös terapiassa käsitelty. Oma kokemus ja muistot näistä ajoista ovat että olemme erossa muista luokista  omassa siivessämme. Hämärästi muistan huutelua apukoulukaisista ja tämän tyyppisistä nimityksistä. Itse olen kokenut, että apukoulun leima on jollakin tapaa määritellyt elämääni aikuisuuteen saakka.

Ala-aste aika sujui  suhteellisen mukavasti. Sain muutamia kavereita ja koulun käyntinikin sujui kohtalaisesti. Yläasteella koin asioita joilla on ollut iso merkitys elämässäni. Minulla rupesi ilmenemään neurologisia oireita, lähinnä käsien vapinan muodossa. Aluksi en kiinnittänyt asiaan huomiota mutta siittä ruvettiin huomauttelemaan ja lopulta ilkkumaan. Eräs oppilas otti minut silmätitukseen. Hän tenttasi muiden nähden mikä mua vaivaa ja mitä oikein pelkään. Lopulta minut nimitettiin krapulamieheksi. Rupesin tarkkailemaan itseäni ja pelkäämään kaikkia tilanteita joissa oireeni tulivat esiin. En kyennyt enää ruokailemaan ja kirjoittamaan muiden nähden. Elämästäni tuli selviytymistä.  Vapinastani tuli häiritsevän voimakasta ja rupesin saamaan paniikinomaisia tuntemuksia.

  Käännyin sisäänpäin ja kätkin sisääni kaiken pahan olon. Kokemus siitä että olen hävettävä ja jotenkin viallinen. Olin täysin yksin näiden asioiden kanssa. Opettajat huomasivat tämän mutta eivät puutuneet asiaan. Lapsuuden perheeni on ollut sellainen josta en ole saanut tukea ongelmiini ja sillä on ollut negatiivinen vaikutus elämääni. 

Nämä muistot ovat vaikuttaneet elämääni voimakkaasti. Kärsin edelleen sosiaalisten tilanteiden peloista mutta suhatutuminen siihen on muuttunut.  Minun on vaikea luottaa ja päästää lähelleni ihmisiä. Näistä asioista puhuminen ja käsitteleminen on auttanut hyväksymään asioita. "Menneisyyttä ei voi muuttaa mutta huomiseen voi vaikuttaa."

Koulukiusaaminen on asia, joka nousee vähänväiä keskustelun aiheeksi ja on ollut kampanjoita sen kitkemiseksi. Tuntuu vain siltä, että on otettava todella jäveät keinot käyttöön ongelman poistamiseksi. Opetusministeri LI Andersson totesi hiljattain että  "koulukiusaaminen jättää elinikäiset arvet ihmiseen, elinikäisen trauman."