Psykiatrian poliklinikalla minulla on, ollut muutama tärkeä tapaaminen, joilla on iso merkitys kuntoutumiseni suhteen. Verkostotapaaminen, jossa minun lisäksi psykiatrinen sairaanhoitajani ja psykoterapeuttini. Keskustelimme tämän hetkisestä tilanteestani ja miten olen edistynyt terapiassa. Pikku hiljaa kelan myöntämät 40 kertaa rupeaa tulemaan täyteen ja pohdimme porukalla, miten tästä jatketaan.

Olimme yhtämielisiä siitä että terapia on edennyt hyvin, alku kangertelun jälkeen. Muistan hyvin ensimmäiset kerrat ja lapsuuden kokemuksista ja pakko-oireita kertominen nosti ahdistuksen voimakkaasti pintaan. Terapeuttinikin sanoi että mietti siinä, mitenköhän tämä tästä etenee mutta lähti siitä sitten sujumaan. Sairaanhoitajani on ollut tukenani jo kahdeksan vuotta, joten hän tuntee tilanteeni hyvin. Keskustelimme pakko-oireitani, hallinnan menettämisen pelostani ja vaikeuksista kohdata tunteita. Terapeuttini oli sitä mieltä, että minulle olisi hyödyllistä hakea psykoterapialle jatkoa ja lisätä käyntikerrat kahteen viikossa, kun nyt ollaan menty kerta viikkoon. Tämä kuulosti hyvältä suunnitelmalta.

Tapasin myös psykiatrini, jonka oli nähtävä minut ennen B lausunnon laatimista. Pohdimme psykoterapian tavoitteita ja tulimme siihen tulokseen ettei niihin ole tarvetta muutoksille. Aikaisemmat tavoitteet ovat pakko-oireiden työstäminen, että niiden hallitsevuus vähenisi. Pakkoajatukset aiheuttavat eristäytymistä ja itsetuhoisia ajatuksia. Tavoitteena myös voimakkaan häpeän käsittely, joka leimaa toisaalta pakko-oireista häiriötä, toisaalta useita lapsuuden kokemusta. Keskustelimme myös että on realistista ajatella ettei pakko-oireet kokonaan poistu, koska tätä häiriötä pidetään kroonisena sairautena. Tutustuimme yhdessä terapeutin kirjoittamaan lausuntoon, joka oli pysäyttävää ja tunteita nostattavaa luettavaa.Tunsin samanaikaisesti surua lapsuuttani kohtaan, mutta myös vihantunteita ja suoranaista koston himoa.

"Asiakas kuvaa suhdettaan isäänsä etäiseksi. Suhde äitiin oli läheisempi mutta kokenut hänet vähättelevänä ja mitätöivänä. Asiakkaan lapsuudenkoti eli lestadiolaista perhe-elämää, jossa saarnamiehillä oli iso valta. Asiakas tuo esille pyrkimyksensä täydellisyyteen ja tämä on johtanut pakonomaiseen tiedotusvälineiden seuraamiseen, mikä on alkanut uuvuttamaan. Myös kotona on tiettyjä rutiineja ja rituaaleja, jotka on tehtävä aina samassa järjestyksessä. Asiakkaalla on hankalia pakko-oireita jotka haittaavat arjesta selviytymistä. Asiakas kuvaa myös turvatonta sisäistä maailmaa ja kokee ulkomaailmassa uhkia. Ruumis on taistele-pakene tilassa."

Viikko sitten tein hankinnan jota olen suunnitellut pidemmän aikaa. Kävelin urheilu liikkeeseen ja tein kaupat arvokkaasti sähköavusteisesta polkupyörästä. Hieman sydämestä kouraisi näpytellessäni tunnuslukuani maksupäätteelle mutta ajattelin että minullakin on oikeus panostaa itseeni ja hyvinvointiini. Muutaman päivän aikana olen polkenut menemään melkein sata kilometriä. Olen nauttinut kevyestä polkemisesta ja ylämäetkin nousee todella kevyesti. Tämä on palauttanut pyöräilyn ilon ja lihassairauteni ei juurikaan oireile tämän menopelin kanssa. Tämä ostos opetti sen että jos jokin asia tuo positiivisia asioita, siihen kannattaa panostaa. 

Täytyy koputtaa puuta mutta olen voinut viime päivät suhteellisen hyvin. Olen kokenut mielenrauhaa ja olen myös oppinut hieman rauhoittelemaan hermostoani. Luulen että tämä on terapian ansiota ja asioiden käsittelyn tulosta. Tästä on kuitenkin kokemusta että vointi sahaa edestakasin mutta olen tänään onnellinen siitä että pärjään itseni kanssa. Olen pohtinut arvojani ja tullut siihen tulokseen että ne vaatii kirkastamista. Tein arvokompassi nimistä harjoittelua, jonka ansiosta pääsin siihen kiinni mikä on elämässä tärkeää. 

Kiitos kaikille teille, jotka olette lukeneet blogiani. En tiedä onko tämä kovinkaan kiinnostavaa ja johdonmukaista luettavaa mutta yritän parhaani. Olen myös yrittänyt hyväksyä itsessäni epätäydellisyyttä ja ajatella että nämä on minun näköisiä kirjoituksia. Mukavaa kevättä kaikille!

 

ruskis.jpg